Maria laski jalkansa kylmään maahan mutta vetäisi ne äkkiä takaisin. "Ehkä voisin nukkua vielä vähän.. Ihan vähän vain.." Maria ajatteli. Kuitenkaan uni ei enää tullut, joten auringon noustessa Maria alkoi tekemään itselleen aamiaista.

Marian ruuanlaitto taidoilla ei ihmeitä loihdita. Joten hän sai tyytyä vain kupilliseen muroja. Marian silmiin pisti maitopurkki ja siinä olevan naisen kuva. "Ei.. Ei kai vain..?"

Maria tarttui maitopurkkiin ja meinasi pyörtyä. Hänen äitinsä kuva oli maitopurkin kyljessä! "Äiti? Ei voi olla! Äitini kuoli silloin! Ei, älä anna olla minun oikeassa!" Maria sanoi kauhuissaan. Maria istahti sängylleen maitopurkki kourassa. Naisen kuvan alla luki Marjatta Koivunen. "Marjatta Koivunen. Ei Leila Jokela. Söikähdin taas turhaan" Maria ajatteli huojentuneena. Kuitenkin pieni epäilys jäi Marian mieleen. Mutta enenmpää ei Maria ehtinyt ajatella kun kimppakyyti tuli hakemaan häntä töihin.

Maria käveli vapisevin askelin autolle. Ei äskeisen havainnon takia, vaan auton kunnon takia. "Eikö kukaan koskaan ole pessyt tätä autoa?" Maria ajatteli. Kuski tervehti Mariaa hänen istuttua penkille. Maria tervehti takaisin ja läimäisi oven kiinni.

Auto lähti hiljakseen ajamaan pois Marian pihasta. Tosin, ajaminen on väärä sana kuvaamaan auton menoa.  Mutta kuitenkin, ihme kyllä, Maria pääsi turvallisesti töihin saakka.

Parin tunnin kuluttua Maria saapui taas rämisevällä autollaan. Maria oli saanut potkut. Eipähän se pahemmin häntä haitannut. Nytkin yhtä hymyä.

Maria kiiruhti puhelimeen soittaakseen Anterolle. "Hei!" Maria hihkaisi Anteron vastattua. "Pääsisitkö tänne?" "Tuota.. Voihan tyttärenikin tulla?" Antero kysyi. "Tietysti!" Maria hihkaisi ja sulki puhelimen.

Pian Antero saapuikin tyttärensä kanssa. (En muista tytön nimeä.. Olen huono nimien kanssa!) "Isä.." tyttö sanoi vaivautuneena. "Asuuko hän tuolla?" tyttö kysyi arvostelevasti osoittaen Marian "asuntoa". Kyllä. Yritä olla kohtelias." Antero tokaisi.

Kerran, kauan sitten, eli suuri Jokeloiden suku. Kuitenkin, koko suku menehtyi suuressa tulipalossa, jonka syytä ei tähänkään päivään mennessä olla ratkaistu. Mutta sillon kohtalokkaana yönä, vain yksi selvisi. Se oli Maria Jokela. Maria eli lastenkodissa 18-vuotiaaseen asti, mutta nyt, nyt hän on päässyt muuttamaan omaan taloon, ja aloittamaan Jokeloiden sukua aivan alusta....

Pahimman jätkytyksen laannuttua, Maria otti taskustaan kukkaron, ja laski viimeiset rahansa. "1 500" Maria ajatteli. Sillä ei saisi mitään! Ei edes seiniä tai kattoa, ja nyt oli kuitenkin jo syksy.

Maria sai niillä vähäisillä rahoillaan vain nämä. "Ei voi olla..." Maria ajatteli asetellessaan tavaroitaan pihalle. "Yöt ovat kylmiä" Maria tokaisi työntäessään sänkyä paikalleen. Maria nosti kokoontaitettavan tuolin ylös ja istahti siihen. Maria laski pään käsiinsä ja itki katkeria kyyneliä. "Miksi? Miksi tämä kaikki tapahtuu minulle?" Maria vaikersi itkuisena.

Maria istahti sängylleen. Mikään ei tuntunut enää miltään, kaikki oli jostain sieltä kaivettu. Maria mietti sitä kohtalokasta iltaa. Maria oli tuolloin viiden, eikä muistanut illasta oikein mitään vaikka kuinka yritti. Sänky tuntui pahalta selkää vasten joten Maria nousi ylös. Maria katsoi kelloa ja tajusi ettei ollut syönyt kolmeen tuntiin. Nälkä kurni jo vatsassa.

Marian kokkitaidoilla ei oikein ruokia laitella. Maria joutui tyytymään vain paahdettuun leipään. Maria istahti vanhalle tuolille ja alkoi syömään. Kohta tuoli räsähti rikki ja Maria tipahti maahan. Maria purskahti itkuun. "Miksi mun elämän pitää olla tällästä?" Maria vaikersi.

"Hei" Maria sanoi ensimmäiselle näkemälleen ihmiselle. "Asuuko täällä päin ketään muita?" Maria kysyi tytöltä. "Ei ainakaan täällä.. Ja kiitos sinun, minule tulee 10 kilometriä pidempi kierros" tyttö sanoi happamana. "Ai.." Maria sanoi pahoittelevasti. "Teiltä sitten paloi kaikki rahat tulipalossa. Siis kun et tämän parempaa asuntoa saanut. Sinähän olet Maria Jokela?" tyttö kysyi huvittuneena. Odottamatta vastausta tyttö kääntyi jättäen lehden maahan. Sen jälkeen hän poistui nauraen.

Maria käveli järkyttyneenä sängylleen ja vetäisi sen alta pahvilaatikon. Siellä Maria säilytti paria vanhaa päiväkirjaa, jotka hän oli löytänyt sukunsa entisen kartanon mailta. Maria etsi niistä vastausta kysymyksiinsä, mutta ei. Maria ei saanut kerrassaan mitään mieleensä. Surullisena Maria laittoi kirjat takaisin ja meni tervehtimään vieraita jotka olivat saapuneet Marian tontille.

"Hei!" Maria sanoi eräälle naiselle. "Hei!" nainen vastasi. "Oletteko uusi täällä?" nainen jatkoi. "Kyllä.. Muutin vasta" Maria vastasi vaivautuneena. Nainen hymyili ja esitteli itsensä Elisa Laineeksi (Mä en ole sitten varma menikö toi nimi oikein : D ).

Maria kiiruhti tervehtimään muitakin paikalle saapuneista. Myös tämä mies tuli tervehtimään Mariaa, mutta töykeyttään ei edes esitellyt itseään.

"Hyvää päivää." mies sanoi ystävällisesti Marialle. "Hei.." Maria vastasi ujosti. "Antero Moilanen" Antero sanoi ojentaessaan kätensä. "Maria Jokela" Maria vastasi.

Antero meni juttelemaan muiden paikalla olleiden kanssa. Maria meni Elisan luo. "Katso! Tuolla on Töhöhyyppä!" Maria kiljahti. Elisa kääntyi katsomaan, ja silloin Maria heitti vesi.ilmapallon päin Elisaa."Hei! Epäreilua!" Elisa nauroi. Siitä alkoi tyttöjen välinen vesisota.

"Kuinka sinun kaltaisesi tyttö voi asua tälläisessä paikassa?" joku mies kysyi. Maria katsoi häntä hölmistyneenä ja vastasi: "Kuinka sinun kaltaisesi limanuljaska kehtaa puhua minulle?" Mies katsoi Mariaa vihaisena ja pakeni paikalta.

"Moikka Maria!" Elisa sanoi. "Moikka. Tulethan taas huomenna?" Maria kysyi toiveikkaana. "Tulen tietysti. Nähdään!" Elisa sanoi lätiessään.

Maria meni Anteron luo juttelemaan. Kaikki muut olivat jo lähteneet pois. "Minun täytyisi varmaan lähteä. Tyttäreni odottaa minua" Antero sanoi. "Ai.." Maria vastasi harmistuneena.

"No hei sitten" Maria sanoi miehelle. "Hei. Nähdään huomenna!" Antero sanoi halatessaan Mariaa. Maria jäi vielä katsomaan miehen perään, kunnes hän oli häipynyt näkyvistä.

Maria käveli sängylleen. Mariaa ei väsyttänyt, mutta täytyi kuitenkin yrittää nukkua. Mutta kuitenkin Maria nukahti jo parin minuutin kuluttua. Maria näki unta Anterosta. Maria oli ihastunut.

"Siis ihanko totta? Onko suklaan arvo noussut?" Antero otti juttuni ihan tosissaan : )

"Haha! Senkin huijari!" Antero "suuttui" tajutessaan huijaukseni!

"Ja sit me niinkun suudeltiin..." Antero kertoo kuinka suuteli edesmennyttä vaimoaan.

"Toivottavasti ei ala satamaan.." Antero kauhisteli katsellessaan taivaalle.

"Mä osaan laskea, mutta osaatko sä? Kuinka monta sormea näet?"

"Oikein! Siinä oli 2 sormea!"

Elisa ja se täykeä ukko. Huomaa Elisan ilme.

Minä ja naurettava ilme. Heitin sillon Elisaa ilmapallolla, ja silmät kääntyivät noin : )

"Eheh" Mä en oikein tajunnu Elisan vitsiä..

Minusta ja Elisasta pari kuvaa : )
____________________________________________________________________
Lisää kuvia tulossa : )

Asennan simmsini uudelleen, joten tarina saa jatkoa. Täytyykin mennä tästä asentamaan...

Lukemaan!

Romeo odotti ja odotti kärsivällisesti soittoa Julialta. "Miks sä et soita?" Romeo ajatteli katsoessaan puhelinta joka toinen minuutti. Televisio ohjelmakaan ei näyttänyt poikaa kiinnostavan. Lopulta Romeo luovutti, ja lähti ulos tuulettumaan.

Romeo kuvitteli ulkoilman auttavan unohtamaan. Mutta ei. Hiljaisuus vain pahensi pojan oloa. Tosin, hiljaisuuttakaan ei kestänyt pitkään, koska Mercutio tuli paikalle.

"No mitäs se pikkuveikka miettii?" Mercutio sanoi ivallisesti pomppiessaan penkillä. "En kummempia. Mutta sun kannattais miettiä, että millä rahalla sä uuden penkin aijot ostaa!" Romeo totesi ivallisesti. Mercutio lopetti pomppimisen ja kysyi hämillään: "Ai miten nii?" "Penkki on kohta mäsänä jos jatkat tuota pomppimista" Romeo totesi. "Ai" Mercutio totesi, ja alkoi pomppia entistä enemmän.

"Tuu säkin pomppimaan. Jaetaan sit kulut tasan!" Mercutio nauroi. "Äh, älä jaksa!" Romeo tuhahti ja nousi seisomaan. "Ei sitten, tosikko!" Mercutio sanoi ja istui penkille. "Mene ekaluokalle, mammanpoika!" Mercutio jatkoi ivallisesti. "Vedä käteen, Cuti!" Romeo sanoi ivallisesti. "Hei! Älä käytä musta tota nimeä!" Mercutio sanoi ja nousi seisomaan nyrkit pystyssä. "En en. Sori!" Romeo sanoi, mutta ei ollut ollenkaan pahoillaan. Pienenmpänä Mercution nimen lausuminen oli tuottanut päänsärkyä Romeolle. Niimpä poika oli ristinyt veljensä Cutiksi. Romeo lähti laahustamaan sisälle. Ulkoilma oli vain pahentanut tilannetta, ja Julian ajatteleminen oli entistä kipeämpää. Tyttö ei ollut ottanut yhteyttä sitten eilisen.

Romeo meni vanhempiensa uurnille. "Miks tekin jätitte mut? Miks KAIKKI jättää mut?" Romeo kysyi itseltään. "Älä huoli poika kulta. Me olemme täällä, sinun kanssasi!" hiljainen ääni sanoi jostain Romeon vierestä. Romeo säikähti ja lähti nopesti pois. Ääni oli kuulostanut Romeon äidin ääneltä. "Voi vitsi, nyt mä kuulenkin jo olemattomia! Julia, miks sä et soita!" Romeo vaikersi mennessään omaan huoneeseensa. Eihän Romeo tiennyt Julian olevan arestissa.

Romeota alkoi väsyttää. "Mä soitan sulle huomenna Julia. Jos sä et vastaa, se on ohi!" Romeo ajatteli surullisena. Poika oli riippuvainen Juliasta, eläminen ilman Juliaa ei onnistuisi, mutta poika jättäisi Julian silti, jos tyttö ei vastaisi pojan soittoihin. Romeo vaipui levottomaan uneen.

"Mercutio kulta, meillä olisi asiaa" Isabella sanoi pojalleen. Patrik istui penkille kuuntelemaan mitä Isabella aikoisi sanoa. "Kuten tiedät. me olemme jo vanhoja, emmekä elä enää kauaa" Isabella aloitti. "Vielä mitä! Mehän olemme parhaassa iässä! Muori kulta, mitä sinä höpiset?" Patrik huudahti penkiltä. "Älä viitsi. Ne pari sydänkohtausta olisi voinut viedä sinulta hengen!" Isabella totesi. "Sydänkohtausta?" Mercutio kysyi hämillään. "Niin, mutta emme ole kertoneet sinulle tai veljellesi. Mutta asiaan. Kuten sanoin, me olemme jo vanhoja emmekä elä enää kauan. Olemme laatineet testamentin, missä jätämme sinulle talomme, ja suuren osan rahoista. Romeolle annamme vähemmän, että hän pääsisi elämänsä alkuun. Voit majoittaa hänet tänne, tai heittää pihalle. Päätös on sinun. Mutta lupaa huolehtia talostamme" Isabella sanoi vakavana Mercutiolle. "Minulle? Miksi Romeo ei saa mitään? Tai väliäpä sillä" Mercutio sanoi. "Sinä et vehkeile Capuloiden kanssa, joten olet oikeutettu taloomme" Isabella sanoi, ja halasi poikaansa.

Mercutio kävi nukkumaan sekavin tuntein. Poika ei tiennyt mitä ajatella uudesta tilanteesta.

Seuraavana aamuna ennen koulubussin tuloa. Romeo pelasi uutta tietokone peliään tietämättä mitää Mercution ja vanhempien eilisestä keskustelusta. Romeon päähän ei mahtunut muuta kuin Julia, ja uusi peli. "Toivottavasti Julia tulee kouluun!" Romeo ajatteli itsekseen. Koulubussi saapui, ja Romeo lopetti pelin.

Juliaa ei näkynyt koulussa. Romeo etsi ja etsi, mutta ei. Tyttö oli ja pysyi poissa. Romeo pelkäsi jo pahinta.

"Kiva et pääsit meille!" Mercutio sanoi halatessaan Hermiaa. "Tietysti tulin kun niin nätisti kysyit!" Hermia nauroi halatessaan Mercutiota. Romeo nousi samalla koulubussista. Joku ääliö oli potkaissut Romeon repun kumoon, ja Romeon piti pakata reppu bussissa uudelleen. Romeo huomasi Hermian ja lähti tyttöä kohti. "Moi. Hermia, mulla ois asiaa" Romeo sanoi tullessaan Hermian kohdalle. "Eikö yksi Capula jo riitä?" Mercutio kysyi ivallisesti. "Riittää. Häivu Cuti. Mulla on tärkeetä asiaa Hermialle" Romeo sanoi. Mercutio suuttui silmin nähden. "Viis minuuttia!" Mercutio sanoi ja lähti sisälle. "Missä Julia on?" Romeo kysyi Hermialta Mercution kadottua. "Arestissa. Se on siellä niin pitkään kunnes se ei enää rakasta sua. Se ei saa kouluakaan käydä" Hermia sanoi pahoittelevasti. "Ai.. Mä luulin.." Romeo aloitti. "Että sillä on toinen? Ehei! Päivät pitkät se itkee koska ei nää sua. Se sano isälle että on valmis vaikka kuolemaan, mutta sua se ei lakkaa rakastamasta" Hermia sanoi. "Sano terveisiä multa. Ja sano että mä rakastan sitä" Romeo sanoi Hermialle. "Sanon sanon. Mutta sen se tietää ilman sanomistakin!" Hermia sanoi ja lähti Mercution luo sisälle. "Julia rakastaa mua vielä!" Romeo ajatteli innoissaan. Suuri kivi vierähti pois pojan sydämeltä, ja hän lähti onnellisena sisälle.
____________________________________________________
Pahoittelen edelleen lyhyyttä, yritän jatkossa saada pidempiä osia. Pelissäni on nyt korvaavat silmät, ja lisää ladattuja on tulossa. Kommentteja osasta?

"Mitä luulet, kuinka kauan noiden suhde kestää?" Hermia kysyi veljeltään. "Viikon, ehkä" Tybalt vastasi. Kaksikko puhui hiljaa, ettei sisälle tullut Julia kuulisi heidän puhettaan. "Toivottavasti Julia ei jää kiinni.." Hermia sanoi. "Niin. Ehkä hän tietää mitä tekee" Tybalt sanoi vilkuillen olkansa yli Julian varalta. "Tuskin tietää. Juliasta on tullut varomaton. Isä on kotona, ja Julia pyysi Romeon tänne" Hermia sanoi veljelleen. "Onneks sä et sentään seurustele Monttupuun suvun jäsenen kans" Tybalt sanoi. "Niin... Mä olen sentään järkevämpi kuin Julia" Hermia sanoi vaivaututeena. Todellisuudessa Hermia oli ihastunut Mercutio Monttupuuhun. Mutta sitä ei Tybalt saisi tietää. Eikä kukaan muukaan. "Mä meen lukemaan huomisiin kokeisiin. Mä en halua siitä hylättyä!" Tybalt sanoi ja lähti huoneeseensa. Hermia jäi vielä ruokailuhuoneeseen katsomaan veljensä menoa.

"Eikö se tytön penikka totellut käskyäni? Käskin hänen pysyä erossa siitä Monttupuun pojasta!" Herra Capula ajatteli vihaisesti. Hän hieroi nyrkkiään ja nyrpisti naamaansa. Sen hän teki aina ollessaan vihainen. Tybalt tuli käytävällä isäänsä vastaan. "Iltaa isä!" Tybalt sanoi kohteliaasti. Herra Capula ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi matkaansa Julian huoneeseen. "Ouh, isä tietää!" Tyalt ajatteli, kääntyi ja kiiruhti Hermian huoneeseen. "Enkö minä sanonut ettei sen pojan kanssa vehkeillä? Enkä minä sanonut?" Herra Capula mumisi itsekseen. Hän oli kävellyt Julian huoneen ovelle ja oli valmiina painamassa kahvaa. "Mutta entä jos.." Herra Capula ajatteli. "Ei! En anna armoa, jos minun tahtoani ei totella!" Herra Capula sanoi itselleen ja painoi kahvasta.

Sillä välin Julia istui huoneessaan. "Minkä takia tämä typerä riita ei voisi loppua? Mä vihaan tätä!" Julia ajatteli surkeana. "Jos äiti olisi täällä, hän vastustaisi riitaa, toisin kuin isä. Äiti piti riitelyä aina tyhmänä, koska kukaan ei enää edes muista mistä suvut riitelevät! Olenkohan ainut suvun jäsen joka on koskaan rakastunut Monttupuuhun? Voi Äiti! Miks sä et olet täällä!" Julia parkaisi mielessään. Julian huoneen oven kahva painui alas, ja Julia käänsi katseensa tuliaan.

"Enkö minä sanonut, ettei sen Monttupuun pojan kanssa enää olla? Tottelitko sinä? Hah! Etpä tietenkään!" Herra Capula karjaisi tullessaan ovesta. Julia istui kauhistuneena huoneensa sohvalla. "Isä näki meidät!" Julia ajatteli kauhuissaan. Herra Capula käveli tyttärensä sängyn eteen katse tiukasti Juliassa. "Enkä minä sanonut ettei sen pojan kanssa enää olla? Enkä sanonutkin?" Herra Capula huusi. Julia pysyi vaiti, koska ei uskaltanut sanoa vastaan isälleen. "ENKÖ MINÄ SANONUT?" Herra Capula karjaisi paukauttaen nyrkillään Julian yöpöytää. "Sa-sanoin.." Julia sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammin. Herra Capulalle tämä riitti, ja hän häipyi huoneesta. Oven sulkeutuessa Julia kuuli avaimen kiertyvän lukossa. Julia ryntäsi äkkiä ovelle, mutta liian myöhään. Ovi oli, ja pysyi kiinni. Julia ryntäsi vessan ovelle, mutta huomasi senkin olevan lukossa. Julia paukutti nyrkeillään ovea ja itki. "Olet arestissa niin kauan kunnes rakkautesi poikaan on kuollut" Herra Capulan vaimea ääni kuului oven takaa. "EI!" Julia huusi takoen ovea. "Miksi sinä kiellät minulta rakkauden? Minä rakastan Romeota, vaikka pitäisit minua täällä sata vuotta! Minä en sinun tahtoosi alistu! KUULITKO?" Julia karjui isälleen. Herra Capula oli kuitenkin lähtenyt. Julia vaipui sängylleen ja itki katkeria kyyneliä.

"Voi Julia raukka.." Hermia sanoi veljelleen. Muutama kyynel tippui Hermian vaatteille. "Olen viiden päivän kuluttua täysikäinen. Mä muutan pois, ja otan teidät mukaan" Tybalt sanoi surulliselle siskolleen. "Juliankin?" Hermia kysyi toiveikkaana. "Teidät molemmat" Tybalt vastasi katsoen Hermiaa rauhoittavasti. Kaksikko istui hiljaa monta minuuttia Hermian huoneessa. Hermia nousi ja kiiruhti vessan ovelle. "Julia? Kuuletko sinä?" Hermia kysyi hiljaa oven läpi. "Kuulen" Julian itkuinen ääni vastasi. "Kestä viisi päivää. Sitten muutamme Tybaltin kanssa pois. Hommaamme sinut ulos, jos jaksat odottaa" Hermia sanoi siskollen. "Jaksan odottaa mitä vain jotta pääsen pois täältä!" Julia sanoi. Hermia hymyili ja lähti alas.

Hermia kiirehti puhelimeen. "Mun on pakko puhua jollekkin! Mä tulen hulluks!" Hermia ajatteli tartuessaan luuriin. "Haloo?" poika vastasi puhelimeen. "No moi, Hermia täällä. Pääsisitkö meille?" Hermia kysyi pojalta. "Nyt? Tajuutsä paljon kello on?" poika vastasi hämillään. "Tajuan. Siis pääsetkö?" Hermia kysyi kärsimättömästi. "Pääsen, viis minsaa nii oon siellä" poika vastas ja sulki puhelimen. Hermia laski luurin paikoilleen ja lähti vessaan. Kenelle Hermia soitti? Ei Mercutiolle vaan...

"Mä olen kamalan näköinen! Miten musta voidaan tykätä!" Hermia ajatteli katsoessaan itseään peilistä. "Nää hiukset on kamalat. Ja meikki! Mä haluan uudistua!" Hermia parkaisi. Poika tulisi viiden minuutin kuluttua, kyllä siinä ajassa ehtii meikata uudestaan. Ja laittaa hiukset erilailla.Hermia pesi meikkinä pois ja muotoili hiuksensa uudestaan.

"Moi! Kiva et pääsit!" Hermia sanoi halatessaan Puckia. "Tietysti. Sä kuulostit puhelimessa oudolta" Puck sanoi irtauduttuaan halauksesta. "Sä olet tehnyt itselles jotain" Puck sanoi. "Joo.. " Hermia sanoi iloisena siitä että Puck oli huomannut.

"Tiesitkö sä että sä olet ihana?" Puck kysyi halatessaan Hermiaa. "Mmm... Tiesin joo. Sä olet sanonut sen ennenkin" Hermia sanoi nauraen. "Puck.. Mulla ois asiaa..." Hermia sanoi vetäytyessään irti Puckin halauksesta. "Niin?" Puck kysyi. "Mä..siis.. tota.." Hermia takelteli. "Mä taidan rakastaa sua.." Hermia sanoi hiljaa.  Puck ei sanonut pariin minuuttiin mitään. Mutta sitten..

"Niin mäkin sua, Hermia".
_________________________________________________________________
Anteeksi osan lyhkäisyys, jatkossa pidempiä. Ja ladattuja ei vielä ole, koska poistin ne vähän aikaa sitten, enkä ole uudestaan ehtinyt lataamaan. Kommentteja tarinasta?